Matsya, Krishnan kala-avatara

Satya-yugan aikakauden lopulla tulee aina suuri tulva, joka pyyhkii kaiken maan päältä, jotta seuraava aikakausi voisi alkaa puhtaalta pöydältä.  Tuon aikakauden lopulla eli kuningas nimeltään Manu. Hän oli järkähtämätön Herra Vishnun palvelija, joka ei muuta toivonutkaan kuin Vishnun omin silmin kohtaamista. Tämä määränpäänään, hän harjoitti ankaraa itsekuria tuhansia vuosia.

Kerran raskaan luomispäivän jälkeen Brahma meni väsyneenä nukkumaan, ja kuorsasikin pian sikeästi.

Silloin demoni-Hayagriva ilmestyi Brahman nenästä, ja tilannetta hyödyntäen päätti ryövätä Brahmalta Veda-tietouden. Sen jälkeen hän piiloutui syvälle mereen, ajatellen että sieltä ei kukaan häntä löytäisi. Herra Vishnu näki kuitenkin kaiken tämän ja huolestui. Kun demonilla on Vedat hallussaan, ei niiden tieto voi siirtyä seuraavalle aikakaudelle.

Kaiken ylläpitäjänä Vishnun tehtävänä on varmistaa, ettei näin kävisi.

Pohtien mitä tehdä, Herra Vishnu sattui huomaamaan itsekuria harjoittavaan Manun, ja hymyili keksiessään kuinka voisi tehdä enemmänkin, kuin vain pelastaa Vedat. Seuraavana aamuna Manu meni tapansa mukaan joen rannalle rukoilemaan. Hän otti kämmeniinsä vettä, nosti ne korkealle päänsä yläpuolelle ja tarjosi vettä Herra Vishnulle. Juuri kun hän oli kaatamaisillaan tuon veden kämmenistään takaisin jokeen, kuului sieltä heiveröinen ääni: “Oi mahtava kuningas, ole hyvä äläkä laske minua takaisin jokeen.”

Yllättynyt Manu tuijotti käsiään, joissa pienen pieni kala kiemurteli.

Tuo kala katsoi Manua syvälle silmiin ja vetosi tämän tunteisiin, “Ole kiltti äläkä laske minua takaisin veteen, siellä on lukuisia isompia kaloja, jotka syövät minut suihinsa!”

Myötätuntoinen Manu katseli kalaa säälien, ja laittoi hänet joen sijasta omaan juoma-astiaansa. Kuninkaana hänen tehtävänsä oli suojella jokaista joka pyytää häneltä apua. Päivä kääntyi iltaan, ja Manun itsekuriharjoitukset siltä päivältä loppuivat. Väsyneenä hän palasi takaisin kotiinsa, pikkuinen kala mukanaan.

Seuraavana aamuna Manu heräsi huutoon: “Oi kuningas, auta minua! Tukehdun pian juoma-astiassasi, en pysty hengittämään!”

Ällistyneenä Manu katsoi kalaa, joka oli kasvanut liian suureksi astiaansa, jonka reunat jo puristivat sitä. Päästyään yli ihmetyksestään Manu juoksi hakemaan isomman astian, jonne kala nopeasti solahti, hörppäsi ahnaasti vettä ja kiitollisena kiitti kuningasta.

Manu hymyili ja teki lähtöä takaisin joelle päivittäisten itsekuriharjoitustensa pariin, kun hän taas kuuli saman äänen, entistäkin lujempana, “Kuningas, tämä astia on minulle liian pieni. Voisitko tuoda toisen?”

Silmät seisoen Manu tuijotti kalaa joka haukkoi henkeään siinä uudessa astiassa, jonka oli vain hetki sitten saanut.

Manu etsi käsiinsä isoimman astiansa, laittoi kalan sinne, ja tarkisti huolellisesti, että se oli varmasti tarpeeksi tilava. Kala kiitti häntä uudestaan ja hämmentynyt Manu astui ulos ovesta kohti jokea. “Olen pahoillani, mutta tämä astia ei ole minulle riittävä, oi kuningas.”

Epäuskoisena Manu kääntyi ympäri, mutta niin se oli – kala oli taas kasvanut yli astiansa, ja keikkui sen reunoilla.

Ymmärtäen, ettei nyt ollut aika kysymyksille vaan teoille, kuningas kantoi kalan takaisin joelle, josta oli sen löytänytkin.

Jokeen hypättyään kala hörppäsi taas muutaman henkäyksen vettä, ja sanoi, “Kiitos kuningas, olet suojellut minua. Mutta ole hyvä äläkä jätä minua tänne, pelkään yhä isojen kalojen syövän minut.”

Manun mielestä koko asia alkoi tuntumaan epäilyttävältä, mutta kuninkaana hän ei voinut sivuuttaa avunpyyntöä.

Pitkään hän vain tuijotti kalaa, joka kasvoi silminnähden, täyttäen pian koko joen. Manu kantoi kalan isompaan ja sitäkin isompaan jokeen, mutta kala vain jatkoi kasvamistaan. Lopulta kuningas tipautti kalan mereen, vain huomatakseen, että kala täytti pian senkin. Nyt tätä jättimäistä kalaa katsoessaan Manu lopultakin ymmärsi, ja kumartaen sanoi, “Narayana, olet Herrani Narayana!”

Hymyilevä kala sanoi, “Halusit nähdä Minut, joten tässä olen!”

Kyynelsilmäinen Manu katseli, kuinka valtava sarvi kasvoi kalan, eli Matsya-avataran, otsaan. “Herrani, olet toteuttanut ainoan toiveeni, en kaipaa mitään muuta. Mitä haluat minun nyt tekevän?”, Matsyan eteen kumartunut Manu sanoi.

“Manu, tämä aikakausi päättyy seitsemässä päivässä. Tulee suuri tulva, ja kaikki elämä maan päältä katoaa. Haluan että rakennat laivan, jonne otat kaikkien kasvien siemenet, koiraan ja naaraan jokaisesta eläinlajista, ja seitsemän pyhimystä perheineen. Ota heidät kaikki laivaasi.”

Manu nyökkäsi. Matsya jatkoi, “Äläkä unohda tuoda Vasukia, käärmejumalaa.” Manu nyökkäsi jälleen, ja katsoi kuinka valtava kala rikkoi laajenevalla kehollaan merenrantaa.

Näin ensimmäinen Visnun tehtävistä on täytetty, ja seuraavan aika koittaa toisella puolella merta, jossa Hayagriva yhä lymyilee.

Kun demoni näki Vishnun massiivisen kalamuodon lähestyvän, hän kauhistui. Hayagriva ei ehtinyt edes puolustautua, kun Matsya jo hyökkäsi hänen kimppuunsa. Lyhyen ja hedelmättömän vastarinnan jälkeen demoni kuoli, ja kidnapatut Vedat palasivat yhä nukkuvan Brahman luo.

Toisella puolella merta Manun rakentama laiva oli valmistunut, ja seitsemän pyhimystä perheineen olivat myös paikalla.

Lopun ajan sateet koittivat ja pyyhkivät kaiken pois altaan. Vesiraja nousi nousemistaan ja joka puolella tulvi. Täyteen lastattu laiva keikkui aalloilla ja oli monesti lähellä kaatua nurin, mutta Manu ja muut uskoivat vakaasti Vishnun suojelevan heitä.

Pian Matsya palasikin kuten oli luvannut, ja sanoi, “Manu, käytä nyt Vasuki-käärmettä köytenä, jolla sidot laivan sarveeni.”

Meri myrskysi ja taivas jyrisi, mutta Matsya piti rankkasateiden piiskaaman laivan ja sen lastin turvassa. Matkan aikana Matsya opetti kaikille Veda-tietouden, ja kun myrsky lopulta tyyntyi ja tulva laskeutui, asetti Matsya laivan Himavan-vuorelle, josta uusi aikakausi voisi alkaa.