Srila Prabhupada nimesi ISKCON:in alkuperäiseen perustuskirjeeseen, kuinka ISKCON:in kuusi ensisijaista tarkoitusta, eli 1) valaista kaikkia ihmisiä henkisen elämän tekniikoista; 2) järjestelmällisesti levittää Krishna-tietoisuutta; 3) opettaa, että jokainen sielu on pieni palanen Jumalasta; 4) rohkaista Jumalan nimien yhteistä ylistämistä; 5) rakentaa temppeleitä; 6) perustaa maatiloja – voidaan kaikki saavuttaa seitsemännellä, eli henkisen kirjallisuuden painamisella ja jakamisella.
”Ei ole epäilystäkään, etteikö kirjojen levittäminen olisi meidän tärkein toimintomme.”
Srila Prabhupada usein selitti, että tälle Kalin aikakaudelle suositeltu yuga-dharma, eli uskonnon harjoittamisen muoto, on sankirtana – Hare Krishna-mantran yhteinen ylistäminen. Sankirtana sisältää saarnaamisen itsessään, hän sanoi, sillä ilman ihmisten kutsumista osallistumaan, ei ole kyse yhdessä laulamisesta.
Joten sankirtanaa, tai yhdessä ylistämistä, ei voida erottaa saarnaamisesta, ja koska saarnaaminen tarkoittaa sitä, että saa muut ihmiset kuulemaan ja laulamaan pyhää nimeä tai tekemään palvelusta Krishnalle, sen tiedostaen tai tietämättään.
Itse asiassa, kuten Srila Prabhupada monesti painotti, kirjojen levittäminen oli tehokkaampaa kuin laulaminen. Hänen henkinen opettaja, Bhaktisiddhanta Sarasvati, oli kuvaillut painotaloa brhad mrdangaksi – isoksi mrdangaksi. Siinä missä mrdanga-rummun voi kuulla muutaman korttelin säteellä julkisilla kirtana-kulkueilla, painotalo kykenee levittämään kirtanan maailmanlaajuisesti.