Orissan pienessä kylässä eli mies ja vaimo, jotka kovasti halusivat saada lapsen, mutta epäonnisesti pienokaiset kuolivat toistuvasti synnytyksessä. He vannoivat valan, että luovuttaisivat tulevan lapsensa Vishnulle, mikäli hän vain selviäisi. Poika syntyi terveenä ja sai nimekseen Dukhi.
Pienestä pitäen poika osoitti kiinnostusta kieltäymykselliseen elämään. Koulusta valmistuttuaan Dukhi tunsi suurta vetoa käydä kylpemässä Gangesissa. Hän sanoi isälleen, ”Menen Gangesiin kylpemään.” Isä kysyi, ”Minne, ja kenen kanssa?”, ”Pyhiinvaeltajien ryhmä on menossa Ambika-Kalnaan. Liityn heidän seuraansa.”, vastasi poika.
Isä tunsi poikansa ja tiesi, ettei häntä voinut pysäyttää. Niinpä hän vain toivoi, että poika palaisi kotiin pyhiinvaellukselta, mutta Dukhi ei koskaan palannut. Matkallaan hän tapasi henkisen opettajan nimeltä Hriday-Chaitanyan, joka näki pojassa suurta potentiaalia. Hän sanoi, ”Tule, niin annan sinulle mantran.” Hän antoi Dukhille vihkimyksen Hare Krishna-mantraan ja sanoi tälle, ”Tästä päivästä eteenpäin nimesi on Krishnadas.” Dukhi hymyili ja vastasi, ”Kyllä, Dukhi Krishnadas.”
Kylvettyään Gangesissa Krishnadas ei saanut rauhaa, vaan tuli vielä levottomammaksi, ja halusi nyt kylpeä myös Yamunan pyhissä vesissä. Jonkin aikaa guruaan palveltuaan, antoi Hriday-Chaitanya oppilaalleen luvan matkustaa Vrindavanaan, jossa hän turvautui Srila Jiva Goswamiin, joka opetti hänelle vielä syvällisemmin bhaktin filosofiaa.
Eräänä aamuna Vrindavanassa Dukhi Krishnadas kulki rauhallista puiden suojaamaa polkua pitkin, otsallaan gopichandan tilaka ja japahelmet käsissään. Hän lauloi ja ylisti Sri Gaurangaa kulkiessaan. Yhtäkkiä hän huomasi kauniin kultaisen nilkkakorun makaavan keskellä polkua, ja Krishnadas pysähtyi. Tuntien vetoa tuohon ihmeelliseen nilkkakoruun hän spontaanisti painoi sen otsalleen ja sitten sydämelleen, syleillen sitä molemmin käsin. Hänen ihonsa meni kananlihalle ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
Hetkisen kuluttua hän huomasi nuoren neidon tulevan samaa polkua pitkin häntä vastaan, kuin jotain etsien. ”Devi, etsitkö jotain?” Krishnadas kysyi kohteliaasti pehmeällä äänellä. Neito katsoi hämmästyneenä ylös, ja vastasi, ”Kyllä, jokin mikä kuuluu rakkaimmalle ystävälleni on kateissa, ja etsin sitä.” Krishnadas kysyi, ”Mikä?” Neito vastasi, ”Kultainen nilkkakoru, joka oli rakkaan ystäväni vasemmassa jalassa. Viime yönä kun ystäväni tanssi, nilkkakoru oli löystynyt ja sen vuoksi kotimatkalla sen on täytynyt pudota jonnekin tänne.”
Krishnadas ojensi löytämänsä korun ja kysyi, ”Onkohan tämä se sama koru, jota etsit?” Neito ojensi kätensä ja ennen kuin hän ehti vastata sanallakaan, tipahti koru Krishnadasan kädestä neidon käteen ja neito yhtäkkiä katosi kuin olisi ollut vain heijastus. Krishnadas pyörtyi. Kun hän tuli tajuihinsa, oli Jiva Goswami hänen vierellään. ”Mitä tapahtui?”, Jiva kysyi huolissaan.
Krishnadas kertoi hänelle koko tarinan, jolloin Jiva Goswami julisti, ”Mikä siunattu sielu oletkaan, Krishnadas! Pitelit rinnallasi Srimati Radharanin, tuon mahtavan tanssijan lootusjalkoja koristavaa kultaista nilkkakorua. Olet myös nähnyt hänen ystävänsä Lalitan. Nyt kun Hän on saanut takaisin nilkkakounsa, Srimati on varmastikin mielissään, kuin myös Hänen rakastettunsa Shyamasundara. Tästä päivästä eteenpäin, annan sinulle nimeksi Shyamananda.
Shyamananda nousi istumaan, ”Ja katso”, Jiva Goswami jatkoi, ”kun painoit nilkkakorun otsallesi, on siihen piirtynyt sen muotoinen tilaka. Tästä päivästä eteenpäin anna tilakasi olla nilkkakorun muotoinen, ja tämä tilakatyyli tullaan tuntemaan Syamanandi tilakana.
Vrindavanassa Shyamananda Prabhu ystävystyi Srila Narottama das Thakuran ja Shrinivasa Acaryan kanssa, ja yhdessä he levittivät kuuden goswamin opastuksella Gauranga Mahaprabhun sankirtan-liikettä.
Eräänä päivänä Shyamanandi sai kuulla suru-uutisen – hänen gurunsa Hriday-Chaitanya oli jättänyt kehonsa. Shyamananda luopui heti asemastaan johtajana asettaen etummaisimman oppilaansa Sri Rasikanandan vastuuseen. Shyamananda pian astui henkisen opettajansa perässä henkiseen maailmaan.
