Uskonto käsitteenä kuvastaa monelle jotain tiettyä uskomusta, jolle ei ole tieteellistä näyttöä. Se voi kuvastaa toimintaa, joka perustuu vain tunteisiin ja olettamuksiin. Siitä ei ole kuitenkaan bhaktissa eli Krishna-tietoisuudessa kyse – päinvastoin.
Jokin on tieteellisesti perusteltua, kun teoria on todistettu käytännössä todeksi. On 1) menetelmä, 2) tarkkailuvaihe ja 3) tulokset. Samalla tavoin bhaktin harjoittaja tekee kokeen: Hän 1) kokeilee mantrameditaatiota, 2) tarkkailee muutoksia tietoisuudessaan ja 3) kokee harjoituksen edut ja hyödyt.
Erona on vain se, että tiede nojaa ulkoisilla aisteilla mitattaviin tuloksiin, kun taas bhakti on sisäinen prosessi, jota ei voida mitata painona, pituutena tai minään muunakaan karkeana lukuna.
Eihän yliopistostakaan valmistuessa punnita aivojen painoa, että: “Onkos tänne kertynyt lisää tietoa?” On monia asioita, jotka yleisesti hyväksytään olemassaoleviksi, mutta tiede ei kykene todistamaan tai mittaamaan niitä.
Eli onko bhakti siis uskontoa vai filosofiaa? Voisi sanoa, että se on vähän molempia, sillä vaaditaan hieman uskoa, jotta ryhtyy kokeilemaan bhaktin menetelmää, joka taas on elämän tiedettä: oppia itseoivallukseen, joka perustuu iänikuiseen hyväksi todettuun muuttumattomana säilyneeseen Veda-kirjallisuuden filosofiaan.